Keskustelut

En jaksa

Elin pienen lapsuuteni perheväkivallan keskellä syntymästäni 9v. asti, isä on alkoholisti ja hakkasi äitiäni melkein joka ilta, välillä se väkivalta kohdistui meihin lapsiinki. Isosiskoni on minua neljä vuotta vanhempi ja isoveljeni 2v. vanhempi. Isäni oli sairaanloisen mustasukkainen äidistä ja luuli tämän pettävän isää, vaikkei niin ollut. Heräsimme öisin siihen kun äitini itki, huusi, kiljui isäni hakatessa tätä. Menimme pari kertaa puukkojen kanssa heidän makuuhuoneeseen ja itkien huusimme isälle että jossei lopeta lyömistä, puukotamme häntä. Isä vaan tuli isosiskoni eteen ja käski lyödä puukolla. Sisko itki paniikissa koska pelkäsi paljon niinkuin me muutkin muttei käyttänyt puukkoaan tietenkään.
Jouduimme aina puolustamaan äitiämme, menemällä repimään isää pois äidin kimpusta ja lyömällä häntä esim. keppihevosilla. Isäni heitti monesti veljeäni seinää päin ja sen jälkeen repimään tätä hiuksista ja lyömään. Minut hän kerran nosti ilmaan hiuksista ja viskeli lattialle korkealta ilmasta. Välillä saimme olla yön rauhassa poliisien haettua isän putkaan yöksi. Tätä samaa jouduimme kestämään n. 10 vuotta, jolloin äitini erosi isästä ja muutimme pois. Nyt oon 16 vuotias, mutta muistan silti tapahtumat ihan selvästi ja oon katkera siitä ettei saatu kunnollista lapsuutta.
Olen tullut hyvin väkivaltaiseksi ja saatan suuttuessani lyödä äitiäni tai jotakuta joka ärsyttää mua, olen myös liiankin mustasukkainen perheestäni ja ystävistäni.
Oloni on ollut jo puoli vuotta sellainen että en jaksa tehdä mitään ja millään ei ole enää mitään väliä. Tämä olo alkoi sillon kun muutimme äitini uuden miesystävän työkomennuksen takia ulkomaille, en olisi halunnut lähteä mutta äiti sanoi toinen vaihtoehto olisi ollut isän luokse tai lastenkotiin. Eli oli pakko lähteä, jättää kaverit ja hauskanpito. En sopeutunut ulkomaille yhtään, nukuin päivätkin eikä koulunkäynnistä tullut mitään. Ei huvittanut tehdä mitään ja hukutin pahan oloni ruokaan.
Äitini sitten päätti että muuttaisin takaisin suomeen, mutta en vanhaan kotiini jossa veljeni asui koska veli ei halunnut minua sinne asumaan ja halusi kuulemma asua yksin ja saada opiskella rauhassa, vaikken olisi häirinnyt sitä millään tavalla, hän oli tuolloin 17v. joten mulle jouduttiin etsimään oma asunto vanhan kotini lähettyviltä. Nyt oon asunu täällä puoli vuotta, enkä oo pitäny vanhoihin kavereihini melkein mitään yhteyttä, saatika hankkinut niitä lisää. Itsetuntoni on nollassa. Pelkään asua yksin. On paha olla. Se paha olo seurasi mua ulkomailta tänne asti. Luulin että se menisi ohi muutettuani takaisin tänne. Nukun melkein aina. Tuntuu kuin itsemurha olis paras vaihtoehto. Helpotus äidille, ei hänen sen jälkeen tarvisi hävetä saamatonta tytärtään. Isosiskoni oli huumeidenkäyttäjä mutta vieroituksen ansiosta sai jätettyä huumeet.
En halua elää enää, haluan pois täältä, pois kaikista kärsimyksistä. Isääni kohtaan en tunne mitään, mulle on sama se mitä hänelle kuuluu.
Ei tätä tilannetta sais enää mitenkään korjattua.

Hmm

(Keskustelun avaus Nettiturvakodissa 15.8.2007)

Moi.

Luin kertomuksesi ja se sai minussa heräämään tunteita. Oletko yrittänyt puhua kenenkään kanssa pahasta olostasi? itsekin olen ollut aikoinani "pohjalla"... kenellekkään ystävälle tai perheenjäsenelleni en olisi pystynyt puhumaan, mutta silloin menin mielenterveystoimistoon ja siellä sain jutella kaikesta mikä mieltäni painoi ja ahdisti. En tietenkään oleta että olosi helpottaisi heti mutta pikkuhiljaa solmut alkaa aukeamaan. Laita viestiä minulle takaisin jos tuntuu siltä :) voimia sinulle!

Ps. pohjalta ei pääse kuin ylöspäin

moi.

 kamalaa luettavaa. munki perheessä oli väkivaltaa ja se jätti pysyvät jäljet. kannattaisi puhua jonkun nuorten psykologin kanssa nuista tapahtumista. itseäni se on auttanut.

Voimia !