Keskustelut

Minä tein sen

Ehdeimme olla mieheni kanssa yhdessä 8 vuotta, ja meilla on liitostamme 3 lasta.
Ensimmäiset 3 vuotta elimme aivan normaalia arkea, sain mieheltäni säännöllisesti huomionosoituksia ja rakkautta joskus tukehtumisen tunteeseen saakka. Kuljimme joka paikassa yhdessä, myöskään hän ei tapaillut omia ystäviään, elimme vain tiiviisti omana perheenä. Tuli kuitenkin aika jolloin minun olisi pitänyt palata hoitovapaalta töihin, siitä alkoi 2 vuotta kestänyt painajainen. Sairaalloinen mustasukaisuus,hänen harhaiset syytökset johtivat pikku hiljaa aina vain raaistuneisempaan väkivaltaan. Olin lasten kanssa vankeina omassa kodissa, saimme vain ulkoilla hänen läsnäollessaan eikä meillä saanut käydä vieraita laisinkaan, lopulta menetin jopa puhelimeni ja kotiavaimeni jotta hän pystyi hallitsemaan täysin sosiaalista elämääni.
Olin todella ahdistunut ja peloissani, minulla ei ollut ketään kelle tilanteestamme puhua, tunsin häpeää ja syyllisyyttä. Onni onnettomuudessa viimeinen pahoinpitely vakavuudellaan johti poliisien paikalle tuloon, pääsimme turvakotiin lasten kanssa ja peli tuli vihellettyä poikki.
Nyt asun omassa asunnossa lasten kanssa yksin, elämme täysipainoista normaalia elämää ja nyt tunnen voivani vihdoinkin hengittää rauhassa. Elämä on taas ihanaa ja vanhaan suhteeseen en palaisi mistään hinnasta.
Itselläni tuskin olisi yksin ollut voimavaroja ottaa tätä ensimmäistä suurta askelta, suuri kiitos siitä turvakodin henkilökunnalle ja poliisille.

Ellu

(Keskustelun avaus Nettiturvakodissa 26.2.2007)

Ensimmäinen poikaystäväni oli erittäin aggressiivinen ja vainoharhainen.  Olimme 17-vuotiaita kun aloimme seurustella, ja  suhde kesti lähes kuusi vuotta. Hänellä oli tapana  saada  raivokohtauksia kaikesta mitä sanoin,  mitä hänelle muut ihmiset sanoivat, epäonnistumisten ja jopa onnellisuuden vuoksi. Hän ei kestänyt  onnen  tunteitakaan,  ja aina kun elämässä tuli eteen jotain kilttiä ja viatonta (esim.sukulaisten lapsia), hän ivasi sitä minulle ja kosti hakkaamalla. Tilanteita ei voinut mitenkään välttää, eikä ennakoida. Pelkäsin kaikkea mahdollista ja koetin olla niin kuin en olisikaan. Hyviä hektiä oli joskus, mutta niitä varjosti pelko siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.Emme edes nukkuneet samassa huoneessa, ja tunsin olevani vanki asunnossamme (en koskaan kyennyt kutsumaan sitä kodiksi) ja koetin viettää aikaa mahdollisimman paljon urheilemalla ja koulussa. Väkivalta oli aina henkistä ja fyysistä, silmitöntä raivoa ja ivaa kaikkea sitä kohtaan mitä minulla oli tai ei ollut. Monesti jouduin talvella ulos ilman kenkiä, juoksin karkuun ympäri kaupunkia, korjasin revittyjä vaatteitani ja mietin miten tappaisin itseni. Kärsin myös syömishäiriöistä, olin vuoroin 49 kg ja pian taas yli 70 kg.

Ainoa henkireikäni oli koulu ja kirjasto. Vanhat ystävät muuttivat muille paikkakunnille ja ulkomaille opiskelemaan ja uudet ystävät olivat sen pojan kaveripiiriä. Molempien perheet tiesivät, mitä tapahtui, mutta he eivät kyenneet ymmärtämään vaan koettivat keksiä syntipukkia kaikesta mikä mieleen tuli: he väittivät, että olemme hemmoteluja ja saamattomia nuoria, huumeidenkäyttäjiä tai poika on niin herkkä ja erikoisen taiteellinen persoona, joka ei voi elää tämän yhteiskunnan ehdoilla. Olin sekä lamaantunut, vihainen ja katkera ja hyvin yksin. Ihmiset pelkäävät puuttua väkivaltaan, häpeävät sitä, ja ajattelevat sen olevan yksityisasia. Onneksi minulla oli koulu, ja kaikkein parasta oli se kun pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.

Aloitin opiskelun ja tutustuin muihin nuoriin jotka ottivat minut vastaan normaalina ihmisenä tietämättä mitään taustastani. Aloin vähitellen luottaa jopa miehiinkin. Muistan vieläkin sen, kun eräs opiskelukaverini tuttava auttoi ulos lähtiessämme takin päälleni. En ollut kokenut sellaista arvostusta ja kohtelua sen jälkeen kun olin lapsi. Oli ihmeellistä huomata, että on olemassa miehiä, jotka keskustelevat naisten kanssa normaalisti ja pitävät meitä tuntevina ihmisinä eikä sylkykuppina. Olen kertonut joillekin hyville ystävilleni, jotka ovat olleet uskomattoman ihania ja auttavia. Monta vuotta on mennyt kaiken tämän ajattelemiseen ja olen jutellut psykologin kanssa useaan otteeseen.  Vuosi sen jälkeen kun muutin opiskelemaan, laitoin välit täysin poikki siihen poikaan ja hänen perheeseensä. Kuulen joskus sukulaiselta heidän elämästään, mutta se ei vaikuta minuun enää ja olen iloinen siitä ettei minun tarvitse tavata heitä. Se oli oikea ratkaisu, sillä en voinut elää enää siinä tekopyhässä tilanteessa, jossa kukaan ei tunnusta että minua kohtaan tehdään rikoksia koko ajan. Alkoholi, mielenterveysongelmat, taiteilijuus, rankka lapsuus tai mikään muukaan syy EI oikeuta hakkaamaan kumppaniaaan. Kenellekään ei kuulu sijaiskärsijän tai jäteastian rooli.

Kaikesta on jo 8 vuotta, ja olen tajunnut, että ansaitsen kaiken sen saman hyvän, mitä suon muillekin ihmisille. Olen tajunnut, että en ansaitse kidutusta j a nöyryytystä, fyysistä enkä henkistä väkivaltaa. Itseäni ja itseni arvostusta olen joutunut hakemaan, mutta joka ikinen päivä on suunta ollut kohti parempaa. Olen löytänyt itsestäni samoja tunteita kuin alkoholistit ja raiskauksen uhrit: hapeän, itseinhon ja leimaantumisen tunteita. Haavat voivat kuitenkin parantua, vaikka tapahtunutta ei uhohtaisikaan. Tällä hetkellä olen pian valmistumassa yliopistosta, minulla on todella rakastava, välittävä ja luotettava avomies, ystäviä, olen terve ja odotan tulevaisuuden tuovan monta rikasta vuosikymmentä. Ihmeellistä oli oppia nauttimaan ihan pienistäkin asioista: siivoamisesta, aterian valmistamisesta ja tv:n katselusta. Jos joku olisi sanonut että tulen olemaan tässä tilanteessa silloin 10 v sitten, en olisi ehkä uskonut, vaikka siitä haavelinkin joskus. Tunsin olevani 20 vuotiaana kaiken elämän kurjuuden nähnyt raakki, joka vihasi vartaloaan ja häpesi elämäänsä. Uskoin olevani huonompi kuin kaikki muut, ja olin tottunut kaksoiselämään (valheiden kautta yritin pitää kulissia yllä) ja mustelmiin, pesemään omaa vertani matoilta ja vaihtamaan asuntoa tiuhaan koska meidät häädettiin aina vaan kotirauhan häirintään vedoten.

Haluan sanoa kaikille  väkivallan uhreille: ottakaa yhteys poliisiin, turvakotiin, sosiaalityöntekijään tai kehen tahansa tahoon, jolla on apua tarjolla. Vaikka suku tai naapurit sulkisivat silmänsä tapahtumilta on aina olemassa joku, joka auttaa.Uskoin nuorempana, että olen leimattu, että osani on epäonninen elämä, joka voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Se ei ole kenenkään osa, vaan kaikilla on oikeus elää pelkäämättä omassa kodissaan. En näe mitään syytä jatkaa suhdetta väkivaltaisen kumppanin kanssa, sillä väkivalta yleensä vain pahenee ajan myötä. Paras olisi lähteä, ja rakentaa oma terve elämä. Voimaa ja tahtoa, siihen on jokaisella oikeus!