Väsynyt.
Noin reilu 2v sitten olin vielä iloinen ja reipas ja kaikkea sitä mitä vieläkin toivoisin.Tapasin ihanan miehen ja ihastun,en ollut koskaan kunnolla seurustellutkaan,aina sattunut väärät ihmiset kohdalle.Ja välillä tuntuu että niinkö taas kävikin.Tavattuamme hän kertoi menneisyydestään rajujakin juttuja,umpisokeana ja typeränä en tajunnut kai ottaa asioita silloin tosissani,menin ja rakastuin.Hyvin nopeasti rupesimme tapailemaan ja aloimme seurustella.Kuukausi meni hyvin.Sen jälkeen alkoi helvetilliset olot.Silloinkai olisi pitänyt ottaa jalat alle ja kadota,mutta minkäs siinä teet kun ajattelet ja uskot toiseen ihmiseen kenestä välität.Tuntuu hankalalta kirjoittaa niitä asioita,joita on tapahtunut.Alkujaan tilanteisiin liittyi usein mieheni alkoholin käyttö,joka on ongelma.Milloin jouduin yönselkään lähtemään ilman kenkiä milloin sukkasilteen.Tavaroita on hajonnut,kännyköitä,tietokone jne.Muistan kertoja kun juoksin pitkin rappua ja mietin minne menen pakoon.Poliisille soittaminen tuntui pahalta,häpeältä,vaikka MINUN ei pitäisi hävetä mitään vaan ihan jonkun muun.Tätä jatkui kauan,haettiin kyllä apua,ja sitä saatiinkin jonkin verran.Lähinnä apu kohdistui pelkästeen minuun eikä siihen aiheuttajaan,mikä on vähän väärin,sillä se että minut heitetään turvaan ei poista sen ihmisen väkivaltaisuutta joka sitä tekee.Mutta minkäs teit.
V.2006 tulin raskaaksi,ja silloinhan sitä hehkutettiin että nyt kaikki muuttuu ja menee parempaan suuntaan,niin kaikki ainakin halusi ja uskoikin siihen.Vaan niin ei käynyt.Neuvolassa kerroin/kerrottiin avoimesti tilanteestamme,ja muuallakin siitä tiedettiin.Tätä suosittelen muillekkin.Helpottaa pirusti kun ei tarvitse vääntämään naamaa väkisin hymyyn ja teeskennellä että voi että kun elämä hymyilee vaikka kaikki on oikeasti päin ****ttä,ja tämän kautta myös ihmiset osaavat antaa apua molemmille tarpeen mukaan.Mieheni joi raskausaikanani ja se oli vaikeaa aikaa.Hormoonin hyrrääminen minulla ja molempien masennus ei auttaneet asiaa yhtään.Raskaus aikana muistan yhden tilanteen jossa minua revittiin hiuksista ja huusin rapussa kurkkusuorana apua,onneksi paikalle tajuttiin soittaa apua.Silloinmenin muutamaksi päiväksi turvakodille miettimään.Olisi kai pitänyt olla hetki kauemmin,jälkikäteen siitä ei paljoakaan käteen jäänyt.
Sitten kun lapsemme syntyi meillä meni mukavasti jonkin aikaa(puhutaan kuukausista)mmieheni oli mukana ja tukenani jätti alkoholin ja auttoi minua lapsen hoidossa.Elätin jo toiveita paremmasta.Jälleen kerran sain pettyä.Ja tälläkerralla en ollutkaan tilanteessa yksin.On niin sairasta tiedostaa että lähellä on viaton pieni ihminen joka joutuu kokemaan tämän kaiken.Silloin minua uhkailtiin ja naamaani räittiin(ei ollut ensikerta),hiuksiani revittiin ja uhattiin puukolla(tosin siihen en uskonut että sitä käytettäisiin)mutta sen näkeminen oli liikaa.Muistan sekavan olotilan ja sen miten lapsi huusi sylissäni.ITKEN.Tilanne rauhoittui,en muista tapahtuneesta muuta.Olin niin sekaisin.Seuraavana päivänä marssin äitini luo "pakoon".
Meillä on ollut riitatilanteita ja usein juoksen peloissani karkuun rappuun(oli syytä tai ei)juoksen sinne vaikka kyseessä olisi pienikin äänenkorotus.Siihen haluan apua.Sillä minulle on jäänyt kaikista tapahtuneista sisälle jälkiä jotka käskevät juosta pakoon:/vaikka se ei olisi jokatilanteessa tarpeen.
Mieheni oli juomatta 8kk ja ratkesi,koitti juoda salaa etten muka huomaisi asiaa,Huomasin kuitenkin ja silloin maailmani romahti täysin.Olin valmistautunut että niin tulee varmasti käymään jossain vaiheessa mutta sen kohtaaminen ei ollut todellakaan helppoa.Sen jälkeen ei ole retkahdusta tapahtunut.Mutta tällähetkellä tuntuu että se on lähellä.Ei voi kun toivoa ettei niin käy.Olen kyllä jo päässäni tehnyt asiat selväksi miten toimin jos näin asiat sattuu menemään.
Viimeinen iso riitatilanne oli n.1-2kk sitten.ja jälleen pieni tyttömme näki ja oli tilanteessa ns.mukana.tällakertaa lensi seinään tuoli ja minua revittiin hiuksista,muuta väkivaltaa ei onneksi ollut,mutta liikaa oli se mitä kohta 1v täyttävä tyttömme joutui kokemaan.Hänen olonsa oli kaukana turvatusta.Päässäni aina pyöritän että nyt lähden pois ja en palaa tähän enään.Mutta se ei ole todellakaan yhtään niin helppoa kun on rinnalla ihminen joka on mahtava ihminen ja kuitenkinyli puolet hyvää.Ja hän kun ei ole kliseinen "naisten hakkaaja" joka ei myönnä tekojansa eikä hae apua vaan päinvastoin tekee kaikkensa sen eteen että saisi avun ja tarapian,mutta niitäkään ei ole tarjolla noin vain.Nyt on pieni valonpilke näkyvissä siltäosin että sellainenkin vaki terapia olisi alkamassa.Onhan noita mtt paikkoja joista ei piemmän päälle hyötyä ole jos kyseessä on mielenterveyspotilas jolla on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö jne.Satunnainen juttelu kerran kuussa ei paljoa apua tuo kun siinä kuukaudessa ehtii tapahtua tuhat uutta asiaa.
Onko muilla kokemuksia siitä että pelonvallassa juoksette ilman syytäkin pakoon?Vaikka kyseessä olisikin ihan ns.normaali riitatilanne missä ääni korottuu.Olen todella väsynyt henkisesti.Mutta koitan jaksaa päivänkerrallaan. Minulle ehdotettiin että menisinennaltaehkäisevästi turvakodille vaikka nyt tilanne onkin ihan hyvä eikä ole mitään tällähetkellä.Olen hieman kahdenvaiheilla tuonkin asian kanssa.Olisihan se jaksamisenikin kannlta hyvä ratkaisu mutta toinen asia onkin se että toiminko niin mitenkä ehkä olisi oikeastikkin järkevää.Mieheni ei aluksi tätä ymmärtänyt.Tänään viimeksi siitä keskustelimme.En tiedä.Välillä vaan tuntuu että haluaisin kadota tästä kaikesta,mutta en halua enkä osaa.Olen todella hukassa itseni kanssa.Haluaisin vain olla onnellinen ja elää kivasti ja turvatusti ja niin ettei tarvitse pelätä eikä itkeä itseään uneen:(
Ja pahoitteluni mikäli on kirjoitusvirheitä,silmät ihan uniset niin ei jaksa keskittyä.
Kirjoituksesi kolahti minuun aika kovaa. Perheessämme vieraili poliisi nyt kolmatta kertaa viime yönä. Syynä mieheni joka alkoholia otettuaan alkaa huutamaan, räyhäämään ja tönimään minua. Meillä on myös lapset, jotka ovat jo sen ikäisiä, että tajuavat tilanteista jo liikaakin enkä missään nimessä haluaisi heidän näkevän ja kuulevan riitelyämme. Olen myös henkisesti loppu, olen jo niin lamaantunut tilanteeseen että alan jo itsekin välillä uskoa, että olen ansainnut tämän kaiken... Vaikka järki muuta sanoo.
Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Huomasin jo heti suhteemme alkuaikoina, että mieheni on aika erikoinen tapaus, hän oli hyvin kiinni minussa, unohti kaverinsa, kehui ja nosti minua pilviin sanomalla kuinka paljon hän rakastaa, piti huolta, paijasi. Ja minähän otin sen kaiken ilolla vastaan. Mutta kun hän joi, hän sai kamalia mustasukkaisuuskohtauksia, töni, tuuppi, löi minua henkisesti maanrakoon väittäen minun pettäneen häntä...ym. Minut oli helppo manipuloida, kiltti kun olen. Tai ainakin OLIN. Tätä tapahtui myös selvinpäin, hän kyttäsi kellon kanssa koska tulen kotiin, en olisi saanut olla puhelimitse yhteydessä keneenkään, enkä varsinkaan nähdä kavereitani. Jopa oman siskoni kanssa vietetty vähäinenkin aika sai hänet näkemään punaista. En saanut harrastaa, koska hänen piti koko ajan olla vierelläni kyttäämässä etten petä häntä. Annoin AINA anteeksi, koska hän lupasi muuttua. Niinhän ne kaikki... Ja koska meillä oli aika pian jo sitten lapsikin, en jaksanut alkaa selvittämään välejämme, tuntui helpommalta vaan antaa olla, antaa anteeksi, vaikka tuntui miten pahalta tahansa.... Ja eipä ne keskustelut mitään olisi auttaneet, koska hän ei osannut selittää,miksi tekee niin. Jayleensä aina laittoi käyttäytymisensä minun syyksi. Vaikka OIKEASTI, en ollut mitenkään syyllinen tapahtuneeseen.
Hän ei ole lyönyt koskaan, varmaan sen takia kun siitä jää jälki. Mutta hiuksista on revitty, päälläni on maattu niin että tuntuu että tukehdun, peitot on revitty päältäni, mihinkään en voi paeta, koska hän tulee perässä, seisoo ulko- oven edessä etten pääse pakoonkaan, tai jos pääsen ulos, hän sanoo lähtevänsä myös ja minulle "Jaa, meinaat sitten jättää lapset tänne yksin". Joten riitaa on mahdotonta lopettaa, jos yritän mennä nukkumaan, hän tulee huutamaan sängyn viereen että varmasti kaikki kuulee "mikä **** ja kamala ämmä" olen, herättää lapset ja naapuritkin varmasti siinä samalla. Joskus raivostun ja huudan itsekin, yleensä en enää jaksa vaivautua siihenkään, nielen raivoni ja yritän käyttäytyä... Olen myös suutuksissani repinyt hänen hiuksiaan pari kertaa, koska hän kävi päälleni... En todellakaan ole väkivaltainen, mutta joskus mitta menee niin yli että tuntuu kuin pää räjähtäisi.... Meillä on myös hajonnut tavaroita, hänen toimestaan, ja tuntuu pelottavalta kun hän tekee sitä.
Pahinta tässä on omalta kannaltani ehkä se, että olen alkanut juomaan itsekin, ahdistukseen. En vaan osaa lopettaa.. En juon kaatokännejä koskaan, mutta tisssuttelen viikonloppuisin, ja sekin ahdistaa. En halua todellakaan alkoholisoitua, mutten osaa ahdistustani muutenkaan helpottaa. Sisin on ihan tyhjä, olen kuin kuollut sisältä, turta, hajuton, mauton, väritön... Kätken suruni ja masennukseni huumoriin, joten sitä tuskin edes monikaan huomaa. Huumori on ollut selviytymiskeinoni kaikki nämä vuodet.
Olen eroamassa hänestä, koska en näe enää valoa tunnelin päässä suhteessamme. Saisin vain eroprosessin alulle... Tuntuu ettei voimat riitä siihen. Mutta jaksan uskos että joskus elämä vielä hymyilee. Jopa minulle.
Kuulostaa tutulta, liiankin. Aiemmassa suhteessani (1999-2005) kävin läpi lähes kaiken tuon. Pikkuhiljaa kasvavan alkoholin käytön, kaukosäädinten nakkelun, salajuopottelun, puukolla uhkaamisen, itsemurhalla uhkaamisen, naamalle sylkemisen, huorittelun jne. kaikenlaista ja yhden kerran oltuamme yhdessä n. vuoden hän heitti minut mustasukkaisuuksissaan seinään ja löin pääni. Pitkät keskustelut asiasta käytiin, mutta lopulta annoin anteeksi. Kyllä minäkin nimittäin löin takaisin siitä selvittyäni. Löin syöttötuolilla otsaan.
Minulla oli jo suhteen alkaessa puolitoista vuotias lapsi. Suhteen pelastusyritykseni sain toteuttaa yksin mies ei halunnut ulkopuolisislta apua.
Menimme naimisiin ja saimme lapsenkin, mutta se nyt ei mitään auttanut, päin vastoin selkäni takana vauhti vain kiihtyi. Lopulta en voinut edes tehdä töitäni koska hän soitteli juovuksissa ja mustasukkaisena ja kyseli ketä olen panemassa. Vaikka olisin ollut vain naulaamassa kattoa talkoissa ja hänen piti olla lapsen vahtina.
Lopulta hain eroa ja lähdin tyttärieni kanssa. Lähdin tarpeeksi kauas että kilometrit helpottaisivat eroon pääsyä. Puolisen vuotta hän häiriköi puhelimitse milloin juovuksissa, milloin pillereistä sekavana. Masennuslääkityksen hän aloitti vasta kun lähdin. Nykyään hän ei enää kiusaa ja olemme tekemisissä mahdollisimman vähän. Tapaamisoikeudet häneltä meni jatkuvan juopottelun ja rattijuopumuksen takia.
Kunpa olisin viisastunut, mutta ei. Otin uuden miehen netin kautta tutustuttuani ja salamana hän oli jo luonani ja pian **** alkoi. Hän kertoi myös hurjasta menneisyydestään, siis todella hurjasta. Siihen kuului huumeita, alkoholia, koronkiskontaa, todella hurjaa väkivaltaa ja useita rattijuopumuksia (joista yhden seurauksena hän jopa halvaantui vuodeksi), mutta minä olin jo niin rakastunut etten tajunnut että nämä asiat olivat vain nurkan takana eikä hän ollut vielä niitä käsitellyt kunnolla. Olimme selvinpäin noin viisi kuukautta ja sitten hän aloitti pikkuhiljaa tasaisesti kasvattamaan alkoholin käyttöä. Samalla tyttärieni komentelu äityi sellaiseksi että tappelimme asiasta jatkuvasti. Hän heitti lasten leluja ja vaatteita suruitta roskiin jos niitä oli lattialla jne.
Iltaisin hän joi aina ja valvoi ja valvotti minua. Hän ei antanut minulle lupaa mennä nukkumaan ja suuttui jos nukahdin kesken elokuvan. Hän oli äärimmäisen mustasukkainen ajastani ja huomiostani. Hän saattoi töniä minua ja kerran kiskoi oikein olan takaa, väänsi ja käänsi ja repi hiuksista kun en päästänyt häntä auton rattiin humalassa keskellä metsää kun olimme menossa kotiin. Soitin poliisin, tutkittiin, mutta en nostanut syytettä.
Hän hajoitti läjäpäin tavaroita. Puolentoista vuoden aikana kaksi tietokonetta, dvd-soittimen, x-boxin, isoja ja pieniä huonekaluja ja pienempää irtainta, auton oven jne.
Onnekseni suurin osa pahimmista tappeluista tapahtui silloin kun lapset olivat hoidossa tai nukkumassa. Jos olimme ns. viihteellä minä en uskaltanut juurikaan juoda että pystyin joten kuten "hallitsemaan" tilannetta. Olin yötä päivää varpaillani. Hän oli välillä pätkiä töissä mutta ei pysynyt oikein missään ja syytti tapahtumista aina muita. Hän vaati muilta kohtuuttomia, oli sitten kyseessä työnantaja tai minä tai lapset.
Poliisit kävivät luonamme muutamia kertoja. milloin metelin takia, milloin siksi että olin joutunut pakenemaan kotoani, yhteensä kolmen vuoden aikana n. 10 kertaa. Viime joulukuussa sitten napsahti. Hän suuttui humalassa yhtäkkiä ja näytti siltä että aikoo käydä päälle. Sanoin että jos nyt koskee minuun, koskee viimeisen kerran. Se toimi vain yllykkeenä ja hän sanoi että jos tää on viimenen kerta niin saat sitte kunnolla. Ja sain. Ensimmäistä kertaa mies löi minua nyrkillä kasvoihin, kuristi ja uhkasi vielä puukolla.
Yritin soittaa poliisin mutta hän kuristi minua kunnes irrotin puhelimesta. Hälytyskeskukseen onneksi linja ehti jo aueta ennen kuin puhelin lensi ja sitä kautta poliisit tiesivät tulla tarkistamaan tilanteen. Nostin syytteen, hän sai yhdyskuntapalvelua ja vasta helmikuussa hän sai oman asunnon.
Siihen asti hiippailimme kotona. Jos tämä olisikin jo päättynyt tähän, mutta ei, ei vieläkään vaan tämän jälkeen hän ryyppäsi ja kun taas oli selvinpäin hän oli meillä. Oltiin muka vähän niinkuin fuckbuddyja mutta suhde oli liian sekaisin siihen. Koko kesä on menty ees ja taas ja toivon mukaan se on nyt ohi. Tällä hetkellä mies on vangittu tekosista joita hän on ilmeisesti kesän aikana minun selkäni takana tehnyt. Olen ollut matkoilla tyttärieni kanssa joten en osaa sanoa mitä silloin on tapahtunut. Melkein toivon että hän olisi syyllinen ja joutuisi vankilaan jotta minä pääsisin hänestä lopulta eroon. Ja voisin vihdoin aloittaa vapaan, uuden elämän jossa voin hengittää rauhallisesti. Ja hopefully joskus löydän ihmisen johon voin luottaa.
Hei, ainut ihminen kehen oikesti voit luottaa, olet sinä itse! Huomasin sen juuri omaltakin kohdalta, kun uskoin taas kerran alkoholikoukussa olevan ja silloin väkivaltaisen avomieheni raittiuslupauksiin ja yrityksiin yhteisen elämämme jatkamisessa. (olen kirjoittanut tänne nimimerkillä Titta.)
Ja lupaukset kestivät reilut 2 viikkoa, kun eilen siten poliisit veivät hänet putkaan, kun en enää antanut tilaisuuden ryöstäytyä käsistä, vaan soitin poliisit ajoissa. Oli niin ihanan järkevät ja samalla ystävälliset poliisit, että oli helppoa tehdä rikosilmoitus (kahdesta aiemmasta väkivallan teosta kävin lääkärissä mutta rikosilmoitusta en vielä silloin tohtinut tehdä). Nyt on helpottunut olo, kun olen sen tehnyt ja käskenyt hänen etsiä oma asunto.
Me emme saa alistua näiden väkivallantekijöiden, ja yleensä vielä narsististen persoonien valtaan!!!
SUOSITTELEN LUETTAVAKSI KAKSI KIRJAA: NAAMIONA TERVE MIELI ( Raimo Mäkelä) ja Sata tapaa tappaa sielu, narsisimin uhrit kertovat (Tuija Välipakka ja Arja Lehtosaari) Löytyy vastauksia moniinkin asioihin.
Hei ja jaksamista kaikille lukijoille! Titta
Hei!
Kiitos teille jotka jaksoitte lukea tarinani..Ja etenkin vastata siihen..tällaiset keskustelu palstat ovat niin hirveän hyvä keino purkaa itseään kun tietää että toiset ymmärtää.Tämän hetken tilanteeni on parempi.Tuli tilanne että lähdin turvakodille..sanotaanko että ennalta ehkäisevästi..
Siitä on hetki aikaa ja oltiinkin lapseni kanssa siellä kuukausi..silloin päätin että en enään jaksa.Olin aika vahvan oloinen.Syystä että miesysäväni oli ruvennut juomaan..usein..enään ei ollut välissä kuukausia raittiita aikoja,vaan mentiin jälleen siihen että piti juoda joka viikonloppu..Annoin ensin senverran periksi että vaikka emme olekkaan yhdessä,toivon että hän saa itsensä kuntoon että voitaisiin vielä joskus..niin..sain jälleen lupaukseni että nyt kaikki hoituu jne..Vaan ei mennyt kauaa kun sama jatkui..Juominen ja juominen ja siitä seurasi juominen..Nyt olen tehnyt selväksi kaiken.meitä yhdistää enään tasan lapsi.Ja on tunteita..tietenkin..eihän ne niinvain katoa..****estä kuin se onkin..Mutta ei enään.Minä en halua ketään miestä lähellekkään..Enkä tarvitsekkaan..Haluan nyt olla ja tehdä itseni ja lapseni onnelliseksi.Toivon että hänen ja minun välini ovat hyvät..mutta saa nähdä..ajoittain ne onkin...No ainakin olen nyt päästänyt irti ja voin hengittää..jos en vielä täysin,niin ianakin vähän.Ainoa päämääräni tällähetkellä on että saataisiin lapseni kanssa uusi asunto,voisi jättää tämän kaiken täällä tapahtuneen ****n taakseen ja aloittaa uudesta kodista jossa on "rauhallinen ilmapiiri" musta tuntuu kokoajan että täällä on joku riivaaja..tapahtuneiden asioiden takia..
Tulevasta en tiedä,mutta ei tarvitsekkaan..pääasia että nyt tunnen oloni paremmaksi..Vaikka välillä tuntuukin että päähajoaa.Mutta enään en itke öitäni vaikka tiedän että toinen on juomassa,enkä enään mieti ja itke sitä että en tiedä kenen seurassa toinen on..Kylmetin itseni ja käyn tällähetkellä säännöllisesti purkamassa oloani jossa voin puhua väkivallasta,niin lapsuudessa kokeneesta sekä hiljattain minuun kohdistuneesta sellaisesta.
Kiitoksia teille ihanille ja ymmärtäväisille!
Jaksamisia ja voimia kaikille:)
