Keskustelut

Isäni, terroristi

Olen jo 31-vuotias, ja onnekseni suht irti syntymäperheeni arjesta. Joulu, kuten usein, läjäytti taas asioita vanhoihin uomiinsa; isäni kilahti sisarelleni todella pahasti sillä seurauksella, että kaikki lähtevät kämpästä ovet paukkuen.

Isäni ei lyö ketään. Ei kajoa juuri sormellakaan. Silti hän sairastuttaa koko perheemme. Hänen henkinen piinanasa on ajanut äitini siihen pisteesen, että hän käyttää rauhoittavia lääkkeitä, vain selvitäkseen arjestaan. Jatkuvaa nälvimistä, mitätöintiä, muka-vitsikästä vituilua. Rahalla kontrollointia, kertomatta jättämistä (esim. oma matka jonnekin, tulee ilmi vasta lähes lähtöpäivänä). Passuuttamista, ilkeilyä, marttyyriksi heittäytymistä, JATKUVAA velvoittamista ja vaatimus läsnäolosta. Tässä muutamia.

 Äiti ei halua lähteä. Mitä voin? Koitan tukea häntä elämässä, joka jäämis-päätöstä seuraa. Se on todella vaikeaa, kun voi vaan lohduttaa ja malttaa kuunnella. Hän ei juuri enää edes puhu niistä asioista, koska varmankin aistii että tilanne on vaan... toteamista. Kaikki keskustelu ja spekulointi on jo tehty tuhat kertaa. Puiminen vaan lisää tietoisuutta=tuskaa.

Isäni ei halua muuttua. Hän on monta kertaa sen sanonutkin, ettei hänen tarvitse, hän on jo 60-vuotias. Mielestäni hän on tyypillinen narsisti, kaikki "keskustelut"(=isäni monologit), riidat, kaikki päättyy aina siihen kuinka hän vaan koittaa sanoa mielipiteensä ja kaiken maailman akat hyppii silmille. Siis nimittää lapsiaan akoiksi. Mielipide on tässä tapauksessa julistus, johon ei ole vastaansanomista tai saat huudot ja nimittelyt päällesi.

Tuota huutamis-asiaakin olen miettinyt. Itse huudan kyllä jos suutun kunnolla, mutta sekin on muuttunut ajan saatossa, aikuiselämän mukana. Se ei enää ole ase ja tapa "lyödä" niinkuin lapsuudenkodissa. Se huutaminen on kuin miekalla lävistämistä.

Minua hakattiin ensimmäisessä suhteessani. Silti en ole koskaan, koskaan tuntenut itseäni niin murjotuksi, satutetuksi ja mitätöidyksi kuin isäni käsittelyjen jäljiltä Hän vaan sanoo mielipiteensä.

"Mikä saa sut kuvittelemaan, että olis niin tärkeetä muitten tajuta, mitä sä tarkotat?" Näin se huusi mulle kun olin 12v. ja se jysähti aivoihin lujaa; se ei siis ookkaan tärkeetä! Ah, sitä mä olen saanut taistella irti itestäni. Että ON se tärkeetä että muut ymmärtää mitä mä ajattelen ja tarkotan.

Rakkautta kaikille